Olen varmaan saanut itseni ja työminäni tasapainoon..ainakin jotenkin. Pitkästä aikaa ehdin jopa pelailla ja kutoa, kaikki aika ei enää mene säätämiseen.
Töissäni viihdyn edelleen, se on ehkä liiankin iso voimavara minulle, sillä muutaman loman ja sairasjakson perusteella kaipaan töiden tuomaa omaa aikaa ja rauhaa paljon.
Onkohan se ihan tervettä sekään?
Tosin olen huomannut, että nyt on jopa päiviä, että minulla on kiire töistä kotiin näkemään perheeni, on kiire kotiin. Tosin koti on tässä vaiheessa muuttnut eri osoiteeseen, kuin ennen, ajatuksena ei kuitenkaan ole
paikka vaan tilanne, on kiire läheisteni luo, perheeni keskelle, mutta edelleenkään perhe-elämän kestäminen pidempään niin etten pääse pois on lähes sietämätöntä
Luonnollisesti tämän tunteen havaitseminen tuo melkoista syyllisyyttä ja tuskaa omaan sismpään, koska muiden mielestä on ihanaa olla kotona ja perheen kanssa, en varmaankaan ole normaali äiti.

Voi silti olla , että elämäni on stressitilassa, tämä rauhoittuu? Isän kuolema sysäsi liikeelle niin ison pallon, tunteen vapaudesta..en ole enää sidottuna tähän en tänne. En tiedä miksi. Kuukasi isän kuolemasta vein eropaperit, siitä kuukausi muutin pois yhteisestä kodista....tältäkö tuntuu orastava 40-kriisi...ja ihmiset sanoivat , että 30-kriisini oli paha....
on vaikeaa sitoutua, on vaikeaa olla onnellinen, on vaikeaa antaa mahdollisuutta enää kenellekkään päästä lähelle...on vaikeaa antaa tilaa tunteille...ei uskalla olla onnellinen, pelkää, että kaikki menee rikki...pelkää, että jos näyttää tunetta suuntaan tai toiseen...joku katoaa kuitenkin. Joudun taas alkamaan alusta,

kaiken tämän keskellä on työ..jonne toki raauhaudun joskus väsyneenä, jossa toki on muutama inhottavakin työkaveri...mutta pääsäntöisesti huonokin aamu muuttuu hyväksi, kun pääsen työpaikalle..jos ei siinä vaiheessa kun nään työkaverini..niin vähintään siinä vaiheessa, kun matkustajat astuvat auton ovesta sisään, se enrgia mitä ammennan ihnmisistä jotka ovat pienen hetken kanssani palvelutilanteessa, on valtava....mahtavatkohan he itse huomata, että varastan heidän enrgiansa =)
Epävarminkin hetki muuttuu hyväksi, kun katson peilistä ihmisten tekemisiä autossa..matkalla jonnekin, kuinka yksi lukee, toinen nukkuu...toinen seuraa maisemaa...hei nehän luottaa muhun, en mä voi ihan paska olla.
Elämä jatkuu niillä jotka ovat kyydissäni ja minulla
Toisaalta tässä on se huono puoli, että otan asiakkaan moitteet todella pahasti, normaalin miettimisen "mitä tein väärin ja miten voi parantaa" sijaan, syyllistän itseni loppupäiväksi täysin. Onneksi moitteita ei kovin paljon ole  edes tullut.
Yhden matkalaukun hukkuminen (laukun jota sitten ei ollut ollenkaan olemassakaan), sai minut koko viikonlopuksi tolatani....perfektionismi on sairaus, valitettavaa että oletan sitä myös muilta, mitenköhän siitä pääsisi eroon? Lapsiinihan olen sen jo tartuttanut, onneksi en kaikkiin, mutta näihin oman tyylisiini olen.